Omakohtainen kokemus masennuksesta

Masennus tuo nykyään melko yleinen sairaus, johon saattaa sairastua yllättäen, kuten kävi minullekkin ensimmäisen kerran keväällä 2012. Näin jälkikäteen ajateltuna siihen viittaavia oireita saattoi esiintyä jo yläasteella eli koulukiusaamisen aikaan. Siksi minulle onkin tärkeää, että asioita vietäisiin siihen suuntaan, että apua asioihin olisi saatavilla matalalla kynnyksellä. Rehellisesti sanottuna en edes tiedä, mistä olisin sitä apua silloin yläasteella hakenut, kun ei masennukset juuri puhuttu ääneen. Olen siis yläasteelta päässyt pois keväällä 2003. 

Mutta niin se minun masennus, erosin ensimmäisestä miehestä keväällä 2011, kun uskalsin vihdoin lähteä suhteesta, jossa olin ollut heinäkuusta 2003  eli 15 vuotiaasta ja se oli sisältänyt väkivaltaa niin henkistä kuin fyysistä. Kesä 2011 olikin todellinen sinkkukesä, kesän lopussa tapasin esikoiseni isän ja syksyllä 2011 jatkui opiskelut, jolloin tuli vietettyä melko railakasta opiskelijaelämää, jälkikäteen vasta tajusin, että yritin sillä juhlimisella turruttaa sitä pahaaoloa, jonka tuo ensimmäinen suhde oli aiheuttanut ja mitä siinä oli tapahtunut. Heräsin tähän asiaan joulukuussa 2011, jolloin vanhempani huolestuivat juhlimisestani ja samoin kumppanini. Juhliminen päättyi usein itkuun ja oli myös itsetuhoisia ajatuksia. Oikeestaan ensimmäiset itsetuhoiset ajatukset oli yhdeksännellä luokalla, jolloin viiltelin itseäni. 

Tuli alkuvuosi 2012, jolloin otin yhteyttä monien kehotuksesta YTHS:ään, jotta tehtiin kartoitusta miun tilanteesta, siellä tein masennuskyselyn ja sain pisteitä sen verran, että oltiin masennuksen puolella. Pääsin psykiatrisensairaanhoitajan kanssa aloittamaan keskustelut ja siellä tulikin sitten avauduttua kaikkien vuosien edestä. Siellä käsiteltiin niin sitä kouluajan kestänyttä kiusaamista ja väkivaltaista suhdetta, joilla oli iso syy, että olin siinä tilanteessa, koska en ollut puhunut kellekkään, vaan olin padonnut asiat sisääni ja ulospäin halusin näyttää kaikille sen miun iloisen ja positiivisen puolen, vaikka sisällä oli pahaolla. Aika monella masennusta sairastavalla taitaa olla vähän sama "ongelma", että halutaan peittää se pahaolo. Alkuvuosi 2012 oli vaikea, kun aloin noita menneisyyden asioita ja se ei ollut helppoa myöskään lähipiirille, sanoin silloiselle puolisolle eli esikoiseni isälle, että hänen ei tarvitse siihen jäädä, mutta hän halusi, hän myös opetti miut puhumaan asioista. Sittemmin kyllä erosimme.

Palataan vuoteen 2012, alkuvuodesta näytti myös siltä, etten valmistu silloisista opinnoistani ajallaan, sillä olin niin väsynyt, etten jaksanut hetkeen käydä koulussakaan, mutta toisin kävi, valmistuin jopa etuajassa. Keskusteluavun lisäksi miulla oli käytössä melatoniina auttamaan nukkumista. Kävin muistaakseni keskustelemassa noin kerran viikossa, sitten niitä käyntejä harvennettiin ja olikohan niin, että kesäkuussa 2012 oli viimoinen keskustelu kerta. Varmasti asioihin vaikutti se, että jaksoin alkaa käydä koulussa ja kesäksi varmistui työtkin eli asiat oli silleen hyvin. Mentiin pitkän aikaa normaalioloissa ja fiiliksissä. 

Kesällä 2013 raskauduin ensimmäistä kertaa, joka kuitenkin päättyi keskenmenoon tai se huomattiin vasta ensimmäisessä ultrassa. Raskauduin melko pian uudelleen ja silloin neuvolassa jo sanottiin, että kerran masennusjakson sairastaneena raskauden jälkeinen masennus on todennäköinen, no niinhän siinä sitten kävi. Tosin miun raskauden jälkeinen masennus todettiin vasta esikoiseni 1 vuotias neuvolassa, silloin oltiinkin sitten vähän huonomassa kunnossa, kun ensi kerralla. Saatoin romahtaa keittiön lattialle, kun en jaksanut tyhjentää astianpesukonetta...haloo astianpesukone, niinpä pieni, mutta niin suuri asia. Se, miksi tämä raskauden jälkeinen masennus huomattiin vasta niin myöhään johtui todenäköisesti siitä, etten kehdannut sanoa kellekkään pahasta olosta, tosin pari ystävääni kyllä olivat huolissani minusta ja olivat kehottaneet puhumaan neuvolassa asiasta, mutta enhän minä, koska koin olevani ihan hyvissä voimissan, jaksoin nähdä positiivisen tulevaisuuden. Kesällä 2015 en enää oiken jaksanut nähdä positiivista tulevaisuutta. Minusta olisikin hyvä, että lapsen syntymän jälkeen sitä äidin vointia seurattaisiin vieläkin herkemmällä korvalla, koska siten pystyttäisiin ennaltaehkäisemään ettei olla romahtamis pisteessä.

No esikoisen yksivuotis neuvolassa kun tein masennuskyselyn, se antoi tuloksesksi keskivaikean masennuksen, sain lähetteen lääkärin luokse, mutta hän ei ensin alkuun nähnyt tilannetta niin pahana, kun osasin hälle kertoa johdonmukaisesti asioista ja pitää katsekontaktia tai näin hän kirjoitti papereihin. Elokuussa 2015 aloitin opeksi-linjalla Joutseno-opistossa, koska haaveena oli silloin päästä opiskelemaan luokanopettajaksi, no eihän siitä mitään tullut, kun en meinannut jaksaa käydä koulussa, päädyimme koulussa opettajien kanssa siihen, että suoritan kasvatustieteen kursseja itsenäisesti oman jaksamisen mukaan. Sain myös työpaikan Fazerin makeistehtaalta Lappeenrannasta, mutta ei miusta ollut sitä työpaikkaa vastaanottamaan, olisi siis pitänyt tehdä vuorotöitä, opiskella ja jaksaa perheen kanssa. Tässä vaiheessa vasta tämä lääkäri, jolla olin käynyt kirjoitti miulle sairauslomaa, määräsi mietoa mielialalääkettä ja sain ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka tosin perui aikoija milloin mistäkin syystä, onneks löytyi toinen ja siitä se paraneminen sitten lähti, meni kuitenkin melkein 2kk, että sain kunnolla apua. Mielialalääkkeiden, muistaakseni se oli merkiltään zertraline meni jonkinaikaan, että elimistö tottui niihin, ensmmäiset kaksi viikko oli aika kamalia. Olimme myös parisuhteessa siinä tilanteessa, että jälleen kehotin miestä lähtemää, koska koin olevani taakka, lähteminen ei tosin olisi ollut ihan tuosta noin vaan, sillä olimme naimisissa, meillä oli pieni lapsi sekä asuimme omakotitalossa, joka tosin oli miehen nimissä. Tuosta syksyn 2015 kriisistä selvittiin tai niin mie luulin. Mies kävi myös miun kehotuksesta juttelemassa omista fiiliksistä tahoillaan, näin siellä hoitajan kirjaamat asiat ja kyllä se kasvatti omaa syyllisyyttä ja oli voimakas ajatus, että minä olen ajanut hänetkin siihen tilaan, vaikka en ollut häntä pakottanut suhteeseen jäämään tällaisen sairaan kanssa. Loppuvuodesta 2015 aloin olemaan taas oma itseni ja myös parisuhde sekä perhe-elämä meni hyvin tai niin mie luulin, kunnes tammikuussa 2016 miulle pudotettiin pommi eräänä iltana treffiviikonlopun jälkeen. Kuulin sanat "Mie en enää rakasta sinua, kun oltiin treffeillä miusta ei tuntunut, että sie olisit miun vaimo, vaan ystävä. Mie oon alkanu tätä asiaa miettimään marraskuusta lähtien, jolloin kävin siellä juttelemassa." Voin kertoa, että sattu ja paljon, sen jälkeen menttiinkin taas alamäkeä monta kuukautta. Sen jälkeen tapahtui myös asioista, jotka jätän tämän kirjoituksen ulkopuolelle. Se ero ei ollut kaunis, tuli molemmin puolin sanottua ja tehtyä asioita, jotka olis voinu jättää tekemättä. Mutta sen sanon, että luottamus tuossa meni eikä se ole vieläkään takaisin tullut, vaikka onkin miun esikoisen isä ja esikoisen asiat on saatu kaikesta huolimatta hoidettua suht hyvin. Miusta se on tärkeintä, että lapsen asiat pystyy erosta huolimatta hoitamaan. :) Kun tämä ero tapahtui asuin Imatralla ja muutin huhtikuun alussa 2016 Lahteen lähemmäs tukiverkostoa ja sainkin itseni kuntoon, myös mielialalääkitykseni pystyttiin purkamaan kesällä 2016.

Sitten mentiinkin monta vuotta ns. terveenä, vaikka tiedostin kokoajan, että iso elämän muutos ja kriisi voi sen masennuksen laukasta uudelleen, en halunnut sitä kuitenkaan murehtia, onnistuinkin siinä kevääseen 2018 asti, kunnes tein positiivisen raskaustestin 19.4.2018. Neuvolassa otin heti avoimen linjan menneisyydestä, jotta asioihin pystytään tarttumaan herkälläkin kädellä, meillä oli aivan ihana neuvola"täti", hän oli aidosti kiinnostunut miun voinnista ja muistutti, ettei tilanteena tarvitse antaa mennä niin pitkälle, kuin viime kerroilla on mennyt. Ehkä se avoimuus auttoi puolin ja toisin, sillä masennusoireista ei ollut tietoakaan, kun vasta marraskuussa 2020 ja sitä en voi pitää raskauden jälkeiseksi, sillä siihen vaikutti tämä maailmantilanne eli korona ja se miun suorituskeskeinen luonne. Onneks tällä kertaa osasin hakea oikeasti hyvissä ajoin apua, tilanne ei ollut katastrofaalinen, korona takiahan jouduin kuitenkin odottamaan vapaata aikaa yli kk, sillä kaikki mt-sh oli melko täyteen buukattuja. Kävin ensimmäisen kerran juttelemassa 21.12 ja sen jälkeen 3viikon välein, viimesimmäksi kävin 25.2 ja seuraavan kerran menen vasta 15.4, jolloin pystytään todennäköisesti päättämään hoitosuhteeni toistaiseksi sinne. 

Minua on myös auttanut se, että olen oivaltanut, millä keinoin pystyn myös itse hoitamaan mieltä ja minusta onkin hyvä, että nykyääm noissa keskustelutuokioissa ei suoraan syötetä, mitä pitää tehdä tai miten pitää toimia, vaan saa itse oivaltaa asioita ja miettiä. On ollut myös ihana kuulla, että on ihan normaalia välillä kilahdella, kunhan tilanteen käy läpi jälkikäteen. Minua myös on auttanut se, että olen avoin ja kerron kyllä, milloin on huonopäivä, milloin väsyttää, milloin on pahaolla tai ahdistaa tai milloin kaipaan sen oman hiljaisen hetken. Mie sanoitan näitä asioita molemmille lapsille myös ja kannustan heitä myös kertomaan omista tunteistaan. Meillä saa näyttää kaikki tunteensa myös myö aikuiset.Toki se hyvä tukiverkko on näissä asioissa kaiken a ja o, kun ympärillä on ihmisiä, jotka välittää on ihmsellä aika hyvä olla. 🙂

Summa summarum, masennus voi iskeä keneen vaan, on tärkeää saada ja hakea siihen apua hyvissä ajoin, siksi niitä matalankynnyksen toimipaikkoja täytyy tuoda esille sekä näistä asioista täytyy saada puhua. Mitä enemmän niistä puhutaan, niin kynnys hakea apua ajoissa madaltuu. 

Tästä pääset iltasanomien uutiseen, jossa kerrotaan nuorisopsykiatrian olevan tukossa ja nuoria joudutaan lähettämään kotiin vain lääkepurkin kanssa. Joten olisiko syytä lisätä kyiseisten palveluiden resursseja.