STOP KIUSAAMISELLE! https://www.hel.fi/kasvatuksen-ja-koulutuksen-toimiala/kiusaamisen-vastainen-ohjelma/aineistopankki/aineistopankki

Minun tarinani

Tosiaan olen syntynty 18.12.1987 Lahdessa ja siellä käynyt peruskouluni sekä lukion. Miun lapsuuden perheeseen kuuluu äiti, iskä, pikkusisko ja pikkuveli. Vanhempani asuvat edelleen Lahdessa, jossa käydään säännöllisesti perheemme kanssa. Olen myös yrittäjäperheestä, joten yrittäjänelämää on tullut nähtyä hyvinkin läheltä, olen itsekkin jossain kohta miettinyt, että pitäisikö ryhtyä yrittäjäksi, mutta vielä ei ole ollut sen aika, mutta ehtiihän tässä. 

Aloitin Möysän ala-asteella syksyllä 1994, ensimmäinen luokka meni omien muistikuvien mukaan hyvin, toisella luokalla sairastuin epilepsiaan, tosin ensin ei edes tiedetty, mikä minulla oli, kun sain ensimmäiset kohtaukset. Alkoi lääkärissä ravaaminen, otettiin kaikenlaisia kokeita ja kun vihdoin selvisi, että sairastin epilepsiaa alkoi lääkkeiden etsiminen. Miulle ei meinannut millään löytyä sopivia lääkkeitä. Lääkäri totesi, että "tämä on viimeinen lääkiyhdistelmä, mitä voidaan kokeilla." Onnekseni se yhdistelmä toimi. Vietin neljännellä luokalla melko pitkiä jaksoja sairaalassa, sillä miun toimintakyky oli myös heikentynyt, puheestakin oli välillä vaikea saada selvää ja kengännauhojen kiinnilaitosta ei tullut mitään. Nelosluokan syksyllä minulle ei voitu antaa edes todistusta, sillä ei ollut paljon, mitä arvioida. Kun lääkitys saatiin kohdalle pystyin elämään melko normaalia elämää, mitä nyt verikokeissa piti käydä säännöllisin väliajoin, mutta siihenkin tottu. Sairaalaaloihin jäi kammo ja se on edelleen. 

Mitä tämä sairastaminen toi tullessaan, koulukiusaamisen, johon ei opettajat puuttuneet, oma opettajani oli jopa sitä mieltä, että se syy on minussa. Koulussa oli sentään yksi  opettaja, joka yritti pitää minun puolia ja löytyi edes hieman ymmärrystä minun sairauttani kohtaan. Kun tuo minun sairauteni oli siinä pahimmassa vaiheessa kävimme palavereissa(näistä ei miulla oli juuri muistikuvia, vanhempani ovat kertoneet), jossa oli paikalla niin opettajaa, kurattoria yms. Oma opettajani oli ollut myös sitä mieltä, että minut täytyy siirtää erityisluokalla sairauteni vuoksi, englanninopettaja ilmoitti, että "en minä viitsi sille tukiopetusta antaa, kun ei se opi kuitenkaan." Siis mikä asenne ja voin kertoa, että nuo sanat ovat iskostuneet päähäni ja olen todella epävarma englannistani. Nelos luokka meni, alkoi vitosluokka, olin saanut toimintakykyni lääkityksen avulla takaisin ja pärjäsin koulussa keskinkertaisesti, ja oma opettajani totesi jossain kohtaa, että "hyvä, ettei Lilliä siirretty erityisluokalle", mutta kiusaaminen jatkui. Etenkin poikien toimesta, kukaan ei uskaltanut olla lähelläkään minua, sillä he luulivat epilepsian tarttuvan. Kerran liikutantunnilla oli tanssia, jossa arvottiin parit, joka miun parikseni joutui, laitto hihansa kämmenen päälle ettei vain meidän kämmenet kosketa miun kämmeniä, kun muistaakseni valssia harjoteltiin. Tänä päivänä, jopa vähän hymyilyttää, mutta ei silloin. Niin ja  pidinhän mie  kerran jopa epilepsiasta esitelmän, mutta ei siitä mitään apua ollut. En tiedä olisiko opettajan asenteella ollut tähän asiaan vaikutusta, luulen että olisi. Toinen mitä sain kuulla, kun tulin lääkäristä tai verikokeista kouluun pihaalla kaikuivat huudot "Lilli on taas myöhässä, Lilli oot aina myöhässä" jne. Se tuntui todella pahalta. Ei riittänyt, että kiusattiin sairauteni takia, tytöt alkoivat ilkkumaan, että miksi en meikkaa, totesin kerran takaisin "ei mun tarvii, koska olen luonnonkaunis", sen jälkeen ei kukaan kysellyt ja tuo oli myös eka kerta, kun uskalsin sanoa jotain kunnolla takaisin. Näin jälkikäteen mietittynä ala-aste oli yhtä helvettiä ja melko yksinäistä aikaa. Minulla ei tästä syystä ole yhtäkään ystävää/kaveria siltä ajalta. Jossain vaiheessa teen oman kirjoituksen ystävyydestä ja sen merkityksestä.

Ala-aste päättyi ja pääsin yläasteelle musiikkiluokalle, samaan kouluun tuli osa ala-asteelta, mutta he olivat eri luokalla, kiusaajia ei tullut samaan kouluun, joten päätin aloittaa puhtaalta pöydältä. Päätin myös, että en kerro sairaudestani luokkakavereilleni, sillä en halua, että minua aletaan taas kiusaamaan. Jossain vaiheessa kävi ilmi, että luokallamme on toinenkin, joka sairastaa epilepsiaa, jolloin uskalsin kertoa omastani. Ei tullut numeroa ja kukaan ei kiusannut siitä, mutta siitä sain kuulla, kun lääkket olivat kerryttäneet nestettä kroppaani melkoisen määrän, käytävillä huudeltiin taas vaihteeks poikien toimesta "heitä lilli voltti, ni saat banaani" "taitaa ruoka maistua". Meillä ei todellakaan kotona vedetty mitään mättöruokaa, ihan perus kotiruokaa sekä harrastin silloin alppihiihtoa kilpatasolla. Nuo huutelut onneksi loppui melko pian, mutta jäljet ne on jättäneet silti.

Jotta ei se yläaste niin helposti olisi mennyt, niin olin se, joka usein valittiin joukkueeseen viimeisenä, jätettiin muutoinkin ulkopuolelle. Olin myös se, jolta tultiin ensimmäisenä pyytämään lainaa rahaa, milloin kahviin, limukoneeseen tai muuhun vastaavaan. Minähän lainasin, koska halusin olla kiltti ja ajattelin sillä tavoin saavani kavereita, mutta paskan marjat. Rahoja ei juurikaan maksettu takaisin ja tein jossain vaiheessa linjauksen, etten lainaa ja sit haukuttiinkin milloin miksikin. Yläaste meni, päättötodistuksen arvosanat ei ollu mitkään parhaat mahdolliset, joten päätin mennä kymppiluokalle, koska koin tarvitsevani vielä miettimisaikaa lukion ja amiksen välillä. Kymppyluokka oli ensimmäinen koulu, jossa en kokenut kiusaamista, olin vihdoin pässyt siitä eroon.  Kymppiluokan jälkeen pääsin haluaamin lukioon, jonka jälkeen vietin pari välivuotta töitä tehden ja avoimessa yliopistossa suorittaen pari matikan kurssia.  Syksyllä 2010 sitten aukes paikka Saimaan ammattikorkeakoulusta. ja  prosessiteknikkan linjalta. Ja arvatkaas mitä, miun ala-asteen opettaja oli ollut ihan ihmeissään, että olen sinne päässyt sisään. Sai siis tietää, kun oli miun isääni Lahdessa törmännyt ja kysynyt miun kuulumisia. :D

Tuo ammattikorkeakoulu taival on sinällää melko merkityksellinen miun elämässä, koska keväällä 2012 sairastuin ensimmäiseen masennukseeni, jolloin alettiin purkaa koko miun mieltä monen vuoden takaa ja silloin vasta aloin käsitellä tätä miun koulukiusaamistani. Olin pitänyt sen tuoman ahdistuksen ja epävarmuuden sisälläni melkein 20 vuotta. Se vaikuttaa edelleen minuun, etenkin silloin, kun tapaan uusia ihmisiä, vaikka olen sosiaalinen, niin isommassa porukassa olen ensin se tarkkailija, joka kyllä osallistuu keskusteluun, mutta sillei ujosti. 

Miksi halusin kertoa oman tarinani, koska kiusaaminen on AINA VÄÄRIN! Siihen täytyy puuttua, sitä täytyy ennaltaehkäistä, lasten ja nuorten täytyy uskaltaa puhua kotona vanhemmilleen, opettajalle tai jollekkin aikuiselle siellä koulussa. Jos joku lapsi tai nuori tulee sanomaan, että häntä on kiusatta tai hän kokee, että häntä kiusataan, puuttutaan siihen, eikä vähätellä! Ja pelkkä puhuminen ei riitä, vaan tarvitaan tekoja! Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus turvalliseen elämään niin koulussa kuin kotona! 

Loppuun teitä varmaan kiinnostaa, miten miun epilepsia, niin miulta on loppunut lääkitys joulukuussa 2002 eli olen parantunut siitä. :) Sairaaloihin en edelleenkään mene kuin ihan pakosta, niihin on jäänyt kammo.